Useimmiten, jos lähdemme jonnekin – jonnekin omimpaamme – lähdemme metsään. Ilman metsää eksymme.

Viime vuosikymmenellä teimme matkan vanhaan perinteeseemme ja mytologiaan, joka sitoi ihmisen kohtalon puihin ja ympäröivään metsään, silloin kun se vielä oli rajaton ja kaikkialle ulottuva. Nyt olemme syventyneet tämän päivän metsäsuhteeseen ja –maisemaan. Tehdessämme tätä uutta työtä, on kuin olisimme ajaneet takaa sateenkaaren päätä. Metsä pakenee edellämme ja näyttää aina siintävän vain jossakin horisontissa.

Mutta vähitellen kuva on alkanut hahmottua. Miten huolellisesti viisikymmentä vuotta jatkunut tehometsätalous onkaan rusentanut, raastanut, tonkinut, uurtanut, kääntänyt, katkonut ja silpunnut lähestulkoon jokaisen neliökilometrin luonnossamme! Myös kylvänyt, istuttanut ja harventanut, mutta puupelto ei ole enää metsä.

Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän?

Olemme alkaneet mitata metsää minuuteissa. Kuinka kauan kestää kävellä metsän läpi aukolta aukolle tai taimikolle? On kolmen minuutin ja viiden minuutin metsiä, kolmenkymmenen minuutin metsiä hyvin vähän.

Olemme myös alkaneet nimetä paikkoja uudelleen: Kelokkoaho on muuttunut Taimikkoahoksi, Petäjävaara Aurausvaaraksi, Pahankalansärkät näyttävät Rikotunmaansärkiltä, Yölamminsuo Syvienojienpusikolta. Ja olemme yrittäneet nähdä, mihin uusiin käsitteisiin tämä maisema on kääritty: kestävä metsätalous, metsänhoito, kevytmuokkaus, sertifikointi, uudistusala...